Näyttää viikonloppublogiksi muokkautuvan tämä. Arki on kaunista ja hyvää, nukahdamme miehen kanssa lähekkäin, olemme lämpöisiä ja pehmoisia toisillemme. Parasta uniterapiaa: käpertyä tiiviisti toisen selkää vasten, kädet ja ja jalat limittäin, vaipua unentuhinan lämpimään nirvanaan, kuunnella hiljaisuutta ja hengenvetoja, miehen lyhyitä ja itseni syviä, tuntea ihollaan toisen sydämenlyönnit.

Viikonloppuisin eroamme, mies tekee ensimmäisen paukun heti kotiin tultuaan, viimeisen lauantai - iltana. Sammuu raskaaseen sikiuneen, on sunnuntaina valju ja väsynyt, huonovointinen ja aikaansaamaton. Kutsuu kavereita, kuuntelee musiikkia, pullojen kilinää, humalaista intensiivistä keskustelua, intensiivisempää kuin kanssani koskaan ajattelen joskus.

Minä häilyn varjona jossain taustalla, tietoisena kotimme vieraista ihmisistä, musiikista josta en pidä, unesta jota en tule saamaan. Olen viikonloppuisin yksinäisempi kuin koskaan, maanantaisin väsynein ikinä, arki tuo levon ja rauhan ennen uutta viikonloppua. Jossain vaiheessa aina riitelemme, joskus piilotan pulloja kaadan viinat pois vaikka tiedän ettei se mitään hyödytä, enkä enää jaksaisi edes riidellä (kaipaisin kunnon puhdistavaa keskustelua mies kaipaisi kunnn nollaavaa känniä), kysyn jos mies menisi mieluummin kaverilleen, he menevät ja minä käperryn sohvannurkkaan, itken luomeni turvoksiin, olen liian väsynyt nukkuakseni ja liian surullinen keskittyäkseni tekemään asioita joista pidän, jotka haluaisin omaan viikonloppuuni.

Kuvittelin ennen yhteiseen kotiin muuttoamme, kuinka nukkuisimme viikonloppuna pitkään, söisimme yhdessä aamupalaa, kokkaisimme ehkä, katsoisimme jonkun leffan, kävisimme illalla baarissa ja nukahtaisimme sylikkäin, rakastelisimme aamulla pitkään ja kiirettömästi. En maininnut näistä etukäteen, pidin kai itsestäänselvänä, että tämänlaiset vapaapäivät kuuluvat automaattisesti jokaiselle rakastuneelle uudelle parille. En tiennyt että olen ihana arkena (ja miksi en olisi, olen lämmin ja mukava ja jaksan siivota ja täyttää kaapit ruoalla, mies voi säästää omansa viikonloppujuomiin) mutta häviän joka perjantai pullolle, kavereille. Pullo - kaverille. :P

En halua pakottaa tai vaatia, en halua, että seuraani halutaan velvollisuudesta, että mielipiteeni ja kuulumiseni ovat tärkeitä, koska on pakko. Haluan että mies on onnellinen, on hyvä että hänellä on kavereita, itselläni ei tällä paikkakunnalla ole; muutimme miehen opiskelupaikan takia. Mutta en jaksaisi erota joka viikonloppu (vaikkei hän sitä huomaakaan), itkeä ja ikävöidä, olla kireä ja vittumainen, ja palata taas arkena sen tutun ihmisen luo, elää täydellisessä parisuhteessa (luottamukseen, arvostamiseen, rakastamiseen perustuvassa) viisi nopeaa arkipäivää, kadota ja kadottaa taas viikonloppuna. Olla kännipano ja krapulapano, huonojen vitsien aihe ja halipulan hätistäjä.

Ehkä jos minullakin olisi täällä ystäviä. Ehkä ja ehkä ja ehkä. En silti osaa suhtautua hänen juomiseensa, vaikka jotenkin ymmärränkin, en osaa puhua sille vieraalle ihmiselle, jonka katse harittaa ja joka kertoo rakastavansa vaikkei arkena koskaan, en osaa olla rento ja luonteva ja mukava ja avarakatseinen. Reipas ja iloinen, jollaisena hän kai minut näki, kun rakastui.

Vanhempani ja pikkusisko kävivät eilen kylässä, perjantai on huono sukulaisvierailupäivä, olin jännittänyt etukäteen, ja sitten mies teki hyvää lohikeittoa ja söimme sitä kaikki, juttelimme ja mies korkkasi pullon vasta kyläilijöiden lähdettyä, ja minä ajattelin, tästä varmasti tulee hyvä viikonloppu, ja vaikkei tulisikaan sellainen kuin haluaisin en kuitenkaan pilaa kaikkea itkullani ja vaateillani, en pistä surua ja pahaa mieltä eteenpäin vaan pidän ne itselläni.

Niinpä niin.

Vanhempien vanheneminen (omien vanhempien!), ei mene kauaa, kun minä pidän heistä huolen. Avoliitto. Minä ite. Minä minä minä.

Minä.